Kadonneen jäljillä

He kohtaavat puun alla. Rutistavat lujasti toisiaan, kyynelehtivät ja nauravat, ahmivat toistensa kasvojen piirteitä. Lataus heidän välillään on kouriin tuntuva tv:kin välityksellä. Istun sohvalle käpertyneenä ja itken. Noinko minunkin tapaamiseni isompien sisarien kanssa voisi sujua? Vai onko vastaanotto lämmin vain, kun kamerat ovat paikalla? Ovatko nuo tunteet ja kyyneleet aitoja? Onko geeniside noin vahva? Mitä tapahtuu ohjelman jälkeen? Miten heidän perheensä, sukunsa, vanhempansa suhtautuvat asiaan? Jään joka kerta kaipaamaan Kadonneen jäljillä päätyttyä jatko-osaa. Tutkin nettisivut ja turhaudun latteista vastauksista. Millaisia asioita on noussut esiin menneisyydestä?  Kannattiko yhteydenotto ja vaikeiden asioiden kohtaaminen?

Ennen kaikkea sydämeeni sattuu. Halu tutustua isän puoleiseen sukuuni, osaan itsestäni, korventaa sisintäni. Halu tavata itseni näköisiä ihmisiä kaihertaa. Eläydyn ohjelman henkilöihin. Nyökyttelen heidän puheilleen. Ne ovat, kuin suoraan suustani. Silti pelottaa. Tahtovatko isot sisarukset tutustua? Tietävätkö he olemassaolostani? Sortuuko heidän käsityksensä isästämme? Entä vanhempani? Miten he suhtautuisivat asiaan? Onko veri vettä sakeampaa? Minulla on ihana perhe, jossa syntyperäni tosin on likainen salaisuus, luuranko visusti lukitussa kaapissa. Silti. Isi on isäni, on samaa verta tai ei ja minä hänen tyttärensä. Mutta mikä on opittua ja mikä geenien sanelemaa?

Ehdotus

Äiti kertoo, että on nähnyt isosiskoni kaupungilla. He tervehtivät ohi kulkiessaan. Äiti on miettinyt pysäyttäkö hänet ja kertoa minusta, kysyä voisimmeko tavata. Äiti ei kuitenkaan tehnyt niin, mutta lupaa tekevänsä, jos tahtoisin. Tahdon. Olen valmis. Salaa toivon, että he kohtaisivat pian uudestaan.

Vääriä syytöksiä

Pikkusisareni ensimmäinen, oma koti. Remontoimme yhdessä. Isi on sairaalassa. Yllättäen, kun äiti siirtyy toiseen huoneeseen, minua tuijotetaan vihalla. Saan syytteitä vanhempien kiusaamisesta. Miten voin arvostella heidän vanhemmuuttaan, kun en ole itse kasvattanut ketään? Kutistun. Kuulen, miten minua syytetään isin sairaalaan joutumisesta. Olen syytön. Hermostun. Äidin salaisuus erottaa minut perheestäni. Äiti on sättinyt minua selkäni takana tekaistuilla syillä. Purkanut omaa syyllisyyttään ja pahaa oloaan. Epäreilua. Otan riskin. Katson sisartani syvälle silmiin ja sanon, että perheessämme on asioita, joita hän ei tiedä eikä edes tahdo tietää. Hänen katseensa väistyy. Kysyisit! Ei, hän ei tahdo tietää. Uhma ei kohoa. Salaisuus on, kuin kärpänen katossa. Sieltä se minua katsoo ja ivaa. Lähellä ja kuitenkin ulottumattomissa.

Mullistuksia

Elämääni ravistellaan uudelta taholta. Se sysää minut pohtimaan kuka olen. Kysymykset pysyvät samoina, vaikka kuinka niitä pyörittelen. Ymmärrän, että itseni kanssa elän kuolemaani asti. Muut ihmiset rinnallani voivat tulla ja mennä, mutta minä olen ja pysyn. Kuka minä olen? Mistä paloista minut on kasattu? Annan periksi. Hakeudun objektiivisen ihmisen luo, jonka ammatti on kuunnella ja valottaa asioita uusista näkökulmista, herättää uusia kysymyksiä, joiden kautta vastaukset löytyvät itsestäni. Saan oikeuden olla vihainen. Oivallan. Kyseenalaistan. Myöhäinen murrosikä. Äiti joutuu kohtaamaan tekonsa seuraamukset minussa. Hän väistelee, väittää, että vain hän kantaa asiaa mukanaan. Hänen tekonsa ei liity minuun mitenkään! Viimein isi saa kuulla, että olen tiennyt jo kauan totuuden. Koetan sanoa, ettei se muuta mitään. Se ei ole muuttanut mitään. Hän on vihainen, loukattu, nöyryytetty. Inhoan itseäni. Äiti kääntää nuoremmat sisareni minua vastaan. Tietämättään todellista syytä äidin ja minun väliseen kitkaan, he ovat äidin puolella.

Nurkkaan ahdistettuna

Sanavalmis, pippurinen nainen katsoo hiljaa minua ja vanhempiani. Hänen katseensa vaeltaa meissä, silmät tutkivat, hän pohtii. Vanhempani nousevat autoon ja lähtevät. Tiukka katse tarkastelee minua.

”Sinut on adoptoitu.” Sydämeni jättää lyönnin väliin, jalka pysähtyy askeleen keskelle. Nopeasti tokenen, askel jatkuu, sydän sykkii. Kylmyys on levinnyt kehooni.

”Höpö höpö,” vastaan välinpitämättömän kuuloisesti. Nainen kulkee perässäni. Hänestä jonkun on korkea aika kertoa totuus. Kuka tahansa sen näkee, etten muistuta kumpaakaan. Koetan vaientaa hänet. Ahdistaa. Kädet uhkaavat vapista. Hän ei anna periksi. Kiehahdan ja salaisuus karkaa huulieni välistä. Totuus. Tiuskaisen. Nainen vaikenee nolostuneena. Asiaan ei enää palata. Olen lopen uupunut. Aina väärän näköinen. Olin jo unohtanut. Äidin salaisuus on luettavissa piirteistäni sille, joka osaa katsoa.

Kohtaaminen

Pitkin askelin kiirehdin työpäivän jälkeen tapaamaan ystävää. Kuljen halki ostoskeskuksen. Vastaani kävelee perhe. Jokin kiinnittää huomioni. Pienet lapset, topakan oloinen äiti ja isä, minun isoveljeni. Käsi aikoo heilahtaa tervehdykseen, mutta hän ei tiedä kuka olen. Katson lapsia. Olen tätinne, huudahdan äänettömästi. Heissäkin voi olla jotakin samaa kanssani. Tapaan ystäväni, en sano mitään siitä, mitä juuri koin. Kotona itken. Mistä kaikesta jään vaille heidän elämässään?  

Toisaalla

Ilmaisjakelulehdessä on hääilmoituksia. Silmäilen ne läpi. Ehkä näen jonkun tutun kouluajoilta. Veljeni seisoo vaimonsa kanssa joen rantatörmällä. Veljeni on mennyt naimisiin! Katson kuvaa pitkään. Soimaan itseäni. Miksi en mennyt tapaamaan isääni? Vuodet vierivät, asioita tapahtuu. Olen ulkopuolinen. Miten päästä osalliseksi, olemassa olevaksi?