Pitkin askelin kiirehdin työpäivän jälkeen tapaamaan
ystävää. Kuljen halki ostoskeskuksen. Vastaani kävelee perhe. Jokin kiinnittää
huomioni. Pienet lapset, topakan oloinen äiti ja isä, minun isoveljeni. Käsi
aikoo heilahtaa tervehdykseen, mutta hän ei tiedä kuka olen. Katson lapsia.
Olen tätinne, huudahdan äänettömästi. Heissäkin voi olla jotakin samaa
kanssani. Tapaan ystäväni, en sano mitään siitä, mitä juuri koin. Kotona itken.
Mistä kaikesta jään vaille heidän elämässään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti