Sanavalmis, pippurinen nainen katsoo hiljaa minua ja vanhempiani. Hänen katseensa vaeltaa meissä, silmät tutkivat, hän pohtii. Vanhempani nousevat autoon ja lähtevät. Tiukka katse tarkastelee minua.
”Sinut on adoptoitu.” Sydämeni jättää lyönnin väliin, jalka pysähtyy askeleen keskelle. Nopeasti tokenen, askel jatkuu, sydän sykkii. Kylmyys on levinnyt kehooni.
”Höpö höpö,” vastaan välinpitämättömän kuuloisesti. Nainen kulkee perässäni. Hänestä jonkun on korkea aika kertoa totuus. Kuka tahansa sen näkee, etten muistuta kumpaakaan. Koetan vaientaa hänet. Ahdistaa. Kädet uhkaavat vapista. Hän ei anna periksi. Kiehahdan ja salaisuus karkaa huulieni välistä. Totuus. Tiuskaisen. Nainen vaikenee nolostuneena. Asiaan ei enää palata. Olen lopen uupunut. Aina väärän näköinen. Olin jo unohtanut. Äidin salaisuus on luettavissa piirteistäni sille, joka osaa katsoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti