Kadonneen jäljillä

He kohtaavat puun alla. Rutistavat lujasti toisiaan, kyynelehtivät ja nauravat, ahmivat toistensa kasvojen piirteitä. Lataus heidän välillään on kouriin tuntuva tv:kin välityksellä. Istun sohvalle käpertyneenä ja itken. Noinko minunkin tapaamiseni isompien sisarien kanssa voisi sujua? Vai onko vastaanotto lämmin vain, kun kamerat ovat paikalla? Ovatko nuo tunteet ja kyyneleet aitoja? Onko geeniside noin vahva? Mitä tapahtuu ohjelman jälkeen? Miten heidän perheensä, sukunsa, vanhempansa suhtautuvat asiaan? Jään joka kerta kaipaamaan Kadonneen jäljillä päätyttyä jatko-osaa. Tutkin nettisivut ja turhaudun latteista vastauksista. Millaisia asioita on noussut esiin menneisyydestä?  Kannattiko yhteydenotto ja vaikeiden asioiden kohtaaminen?

Ennen kaikkea sydämeeni sattuu. Halu tutustua isän puoleiseen sukuuni, osaan itsestäni, korventaa sisintäni. Halu tavata itseni näköisiä ihmisiä kaihertaa. Eläydyn ohjelman henkilöihin. Nyökyttelen heidän puheilleen. Ne ovat, kuin suoraan suustani. Silti pelottaa. Tahtovatko isot sisarukset tutustua? Tietävätkö he olemassaolostani? Sortuuko heidän käsityksensä isästämme? Entä vanhempani? Miten he suhtautuisivat asiaan? Onko veri vettä sakeampaa? Minulla on ihana perhe, jossa syntyperäni tosin on likainen salaisuus, luuranko visusti lukitussa kaapissa. Silti. Isi on isäni, on samaa verta tai ei ja minä hänen tyttärensä. Mutta mikä on opittua ja mikä geenien sanelemaa?